Kaverille kans - Raakel Lignell

19.04.2016

Olen ryhmäliikkuja henkeen ja vereen.

Vaikka muuten nautin yksinolosta, liikkumisesta ei tule yksin yhtikäs mitään. Ei tule kysymykseenkään, että jatkaisin pomppimista tai lankutusta yli kirvelyn ihan yksikseni. Ryhmän imu ja vieressä huohottavat kaverit ja innostava ohjaaja tekevät kyllä huomattavasti helpommaksi itsensä ylittämisen ja mukavuusalueelta poistumisen. Tämä sama toteutuu moninkertaisesti myös Fustra-treenissä, jossa oma ohjaaja "piiskaa" herkeämättä ja väsymättä korjaa virheasentoja. Ei pääse fuskaamaan. Sen tunnin jälkeen ei pystyisi treenamaan lisää, ellei joku käskyttäisi. Vuoden verran fustranneena huomaan sen vaikutukset muissa treeneissä. Tuntuu, että saan enemmän irti ja esim. vatsalihasliikkeet tuntuvat paljon rankemmilta, koska nyt pystyn edes ajoittain oikeasti aktivoimaan myös syvät lihakset. Treeni ei karkaa pelkkiin pinnallisiin tai lonkankoukistajiin tai pahimmillaan niskaan ja leukaperiin. Suurin ilonaiheeni on kuitenkin kivuton askel treenin jälkeen. On se kumma, ettei itse osaa / pysty / jaksa / viitsi tehdä moista treeniä ja sen myötä saavuttaa hyötyjä. Taitaakin olla vaan kyse ohjaajan ammattitaidosta, ei sen mystisemmästä...

Pari päivää sitten törmäsin ruokakaupassa vanhaan treenikamuun, jota en ollut nähnyt aikoihin. Hän kertoi palanneensa taas takaisin meidän "omalle" salille. Hän sanoi posket intoa puhkuen olevansa menossa illan Attack-tunnille. Siis tunti, jossa juostaan ja pompitaan ja välillä punnerretaan. Kyseessä on korkean sykkeen tunti, joka vastaa 10km juoksulenkkiä. En ollut käynyt Attackissa pariin vuoteen ja emmin, miten lonkka kestää. Olin jo ehtinyt ilmoittautua edeltävälle reisi-vatsa-pakara-lihaskunto-tunnille ja meninkin sille, mutta kaverin imussa ja yllyttämänä jäin myös Attackiin. Voi sitä sykkeen, poltteen ja riemun määrää! Mahtava ohjaaja sai unohtamaan omat rajani ja hymy korvissa painelin läpi kirvelyn ja ohitettin raskaammaksi muuttuvien koipien tuskanhuudot. Mikä autuus treenin jälkimainigeissa! Hymyilin koko loppuillan. Eikä lonkka ollut moksiskaan, ainakaan sillä kertaa. Tuntui, että olin saanut karstat pellolle kropasta. Sen jälkeen ovat jumpat tuntuneet kulkeneen uudella vaihteella. Älyttömän makeeta!

Harvoin tulee lähdettyä pidemmälle kävelyllekään yksin. Koiruuden kanssa teen pikku käpöttelyt, mutta varsinainen kävely nautitaan naapurin kanssa. Vuorotellen vetäistään toisemme mukaan. Samalla parannetaan maailmaa, motkotetaan ja kotkotetaan. Palkintona on aina keveämpi mieli ja askel.
Tanssi onkin sitten oma lukunsa. Paritanssia ihanampaa ei olekaan. Kun saa leijua vietävänä, hengittää ja sykkiä yhdessä partnerin kanssa. Siinä unohtuu kaikki muu. On vain musiikki, like, tunne ja hetki - yhdessä.

En siis voi kyllin kiittää rakkaita treeni-kavereita ja ohjaajia. Vaikka näimme ihan vasta, kaipaan teitä jo nyt.

Yhdessä tekemisessä on voima!